maanantai 17. joulukuuta 2012

17 ottaisko vähän suklaatia...


Maanantai meni toipuessa viikonlopusta, sohvannurkassa kera suklaan, kaukosäätimen ja kutimen. Samalla toki kirjoittelin to do-listaa, mutta en pitänyt asian suhteen mitään kiirusta. Kunnes äiti soitti että veisitkö hänet lääkäriin. Ja niin alkoi tämäkin joulu kuulostamaan meidän perheen joululta;
käly makasi lattialla potien totaalisesti jumissa olevaa selkää, äiti makasi kirurgian osastolla potien suolistotulehdusta ja 230 tulehdusarvoa, minä podin päänsärkyä, ja meidän opet potivat syyslukukauden kiireisintä viikkoa. Hengitin todella syvään, ja otin vielä toisenkin suklaan.

En olekkaan tainnut kertoa teille meidän joulujen pikkukatastrofeista? Tässä istuessa mieleeni tulee muutama. 

Vuonna 1983 heimopäällikkö oli ensimmäisellä pitkällä ulkomaan komennuksella, me siskon kanssa neljän vanhoja ja veli yhdeksän. Oli ihan hirmutalvi, lunta tuli niin että autosta meni katto sisään. Äitistä tuli melkoinen sissi sinä talvena, ja naapurin vanha vaari auttoi monesti lumitöissä.

Vuonna 1988 olimme siskon kanssa 9vuotiaita. Joulukuun alussa maailma tärisi liitoksistaan, ja heimopäällikkö lähti kasaamaan sitä. Lentoa edeltävänä iltana äiti liukastui, ja nilkasta meni nivelsiteet poikki. Lisäksi Suomessa oli silloin yleislakko - telkkarista ei tullut juuri mitään. Siinä alkoi olla jo katastrofin aineksia; isä kaukana maailmalla, äiti konkkas kipsin kanssa kolmikerroksista taloa ja meillä ei niin mitään tekemistä. Joulu oli lähes peruttu. Kunnes viikko ennen joulua isän työkaverit ja perhetuttumme tulivat kylään kera herkkukorin, joulukuusen ja useiden siivoukseen tarkoitettujen käsiparien. Täti kutsui meidän koko konkkaronkan maalle joulun viettoon, ja se oli yksi hienoimmista jouluista se!

Muistan myös joulun 2003, olin ollut leikkauksessa ja aika huonossa kunnossa, kun sairastimme koko porukka peräperää rota-viruksen. Onneksi jouluksi kylppärikin oli siivottu perusteellisesti, niin oli mukavampi nukkua siellä lattialla ja käydä aina välillä oksentamassa. Se oli melkosen tyhjentävä joulu se.

Jouluna 2004 koko maailma taas järisi, ja sen joulun muistaa varmasti monet.

Viime vuonna, jouluna 2011, tapanin myrsky katkaisi sähköt tädin luota maalta, mihin olimme menossa koko suvun voimin juhlimaan. Niinpä laatikot lämmitettiin naapurin leivinuunissa ja heimopäällikkö keitti perunat lämpölaukussa maalle kuljetettavaksi. Kaivo oli myös sähköistetty, joten vessat oli käyttökiellossa, mutta tarvittaessa tehtiin autoretkiä naapurin huussille, pissillä sai käydä hyytävässä myrskyssä talon nurkalla. Siellä me laulettiin ja naurettiin kynttilänvalossa, villasukat jalassa, ja annettiin vattenfallille isot aplodit kun lopulta koetti valkeus.

Joten kuhan kaikki on läsnä, ruokaa riittää, edes jotakin valoa on, ja suklaata riittää, niin kyllä me nyt yksi joulu juhlitaan mennen tullen onnellisesti tosta noin vaan!


Jaahas, niin potee yksi selkää,
ei saa jalkaan kenkää.
Toisella vaivaa maha,
ei auta siihen saha.
Parilla taitaa olla ressiä vähän,
ei rienata niitä nyt tähän.
Vaan kyllä se tästä muuttuu iloksi,
jahka tontut käy taloksi,
ja tiimi muuttuu suvuksi!


*7. yötä jouluun*

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. :D))) Tonttu kuulostaa hivenen vajonneen epätoivoon, mutta hirmutsemppaus sillä on kyllä menossa! :D

      Poista

Kiitos ruusuista, risuista ja männynkävyistä; kiva kun Sinä kävit kommentoimassa :)