Eikö olekin harvinaisen ruma, rähjäinen ja reppana lentokone? Kyllä, se on minulle ihan hirmutärkeä.
Olen tämän viikon ollut siipi maassa; särkynyt sydän on kurja kaveri. Ehkä eniten suren niitä menetettyjä haaveita, unelmia, toiveita, suunnitelmia, mitä _minulla_ oli. Toki kaipaan valtavasti sitä ihmistäkin, mutta samalla tunnen tyhjyyttä; hän vei minulta paljon. Ihan koko ajan ei ole niin kamalaa. Ihan koko ajan ei kurista, okseta, ahdista ja viillä.
Mutta samalla kaikki muutkin elämän ratkasemattomat kysymykset nousevat tapetille. Pitäisikö sittenkin vaan lähteä etelään? Pitäisikö sittenkin vaan heittäytyä? Pitäisikö sittenkin vaan vaipua itään? Pitäisikö sittenkin?
Ja samalla rinnassa jyskyttää entä jos. Entä jos mikään ei onnistukaan? Entä jos ne olikin siinä? Entä jos ihan kaikki meneekin toisin kun haaveilin? Entä jos?
Elämä on joskus raskasta. Silloin on hienoa että ihmisellä on ihmisiä,, ystäviä, läheisiä, rakkaita. Vaikeinta kuitenkin on kohdata se yksi ihminen, se jonka kanssa joutuu olemaan rehellinen, alasti ja silmätysten. Se jonka pitäis ymmärtää, tajuta, miettiä ja päättää. Se Minä.
Ai niin, tuo lentokone. Näin sen kuutisen vuotta sitten lapsuuteni unelmakaupan ikkunassa. Sen sellaisen pienen puodin, missä myydään vieläkin lasipurkeista karamelleja ja kaikkea ihanaa, sen sellaisen minkä ovelta hulmahtava tuoksu lämmittää ja hymyillyttää. Tulin sairaalasta hyvin päättyneiden hoitojen jälkeen, ja pyysin taksia pysähtymään puodin kohdalla. Nyt tuo siipeensä saanut on minun. Siihen liittyy ihan valtavasti toivoa, onnea, haaveita ja unelmia kaikesta paremmasta. Toivon sen näyttävän ne myös Sinulle.
