Popopo Pom Pom - kosh!

Minun piti tällä viikolla siivoilla ja sisustaa siskoloisen kanssa heidän kotia juhlakuntoon, ja leipoa kaikkia ihanuuksia reilun viikon päästä oleviin juhliin. Minun piti käydä kasvohoidossa ja kampaajalla, keikistellä jo valmiiksi ihanassa juhlamekossa ja koroissa, tehdä korut ja kortit. Mutta ei.

Lauantaina selkäni ja jalat oli jotenkin väsyneet, illalla tein kevyttä joogaa ja venyttelyä selkäni helpotukseksi - seurauksena aivan helvetillinen kipu, en pystynyt makaamaan, istumaan tai seisomaankaan. Pakko oli lähteä kolmelta yöllä päivystykseen hakemaan apua, mitä kyllä välittömästi sainkin.

 Nyt olenkin sitten 4vrk halannut tuota  jumppapalloa ja köllötellyt sen päällä. Polvet on turvoksissa, mustelmilla ja rakkuloilla keinoihosta huolimatta, koko oikea pakara ja sääri on jumissa, kivun pahiten säteillessä nilkkaan ja polvitaipeeseen. Olen saanut lääkkeitä enemmän, kuin norsun tainnutukseen tarvitaan, mutta kipu ei sillä taitu. Yöt on pahimpia, toissayön sain nukuttua, sitä edeltäneet pari vuorokautta valvoin,  samoin nyt olen valvonut 35h, ja jännityksellä odotan tulevaa yötä.

Helvetillinen hermokipu - nyt yritetään tainnuttaa kipu ja palauttaa liikuntakyky, magneettikuvt ja jatkot katsotaan myöhemmin. 9 yön päästä tämän tädin pitää olla nätissä (lyhyessä...) juhlamekossa juhlimassa maailman rakkaimman siskontyttöni nimiäisiä, haltiakummina.  Voitte arvata, että tämä koettelee vähän muitakin hermoja.

-Ilon kautta!-

Mahdoton tapaus? Not.

Päätin ryhdistäytyä saavutettujen kilojen suhteen, ja aloittaa herkuttelun rajoittamisesta. Olen oikea herkkupylly, niin suklaa, salmiakki, lakut, irtokarkit kuin keksitkin menee. Ainoa mistä en niinkään välitä on pulla, mutta toki sitäkin paremman puutteessa mupellan. Haaveilen ihanista leivoksista ja täytekakuista, unelmoin hetkistä milloin missäkin ihanassa kahvilassa upean valikoiman keskellä. Olen siis aivan mahdoton tapaus.

En niinkään usko uuden vuoden lupauksiin, vaan selkärankaan. Jos jotain päättää, ja jos jotain oikeasti haluaa, niin sen kyllä myös saa. Kaikki on kiinni tahdonvoimasta, eli selkärangasta.

En sinänsä juurikaan sorru paheisiin mukavuudenhaluni vuoksi. Ryyppäämistä pidän turhana rahan tuhlaamisena ja kammoksun iän myötä pahentuneita krapuloita; arvostan vapaita hetkiä niin paljon, että en raaski tuhlata niitä parin-kolmen päivän krapuloihin.

Nelisen vuotta sitten lopetin päivittäisen tupakoinnin. Laastarit, purkat taikka inhalaattorit eivät ole minun juttuni, vaan päätin että jos tulee tilanne, missä haluan savuketta niin että meinaan järsiä ranteeni poikki, niin mitä sitä kärvistelemään; yksi savuke silloin tällöin on pienempi paha kuin aski parissa päivässä. Viime vuonna huomasin taas silloin tällöin tupakointini salakavalasti lisääntyneen ja etsin taas selkärankani; hetken henkoset ja sosiaalinen hetki muiden tupakoitsijoiden kanssa jäivät puntarissa niiiiiiin kakkoseks paremmalle iholle, paremmalle haju- ja makuaistimuksille, paremmalle ololle. Ja vaika tiedän kyllä tupakoinnin haitat, ja COPDn kauheuden, niin silti isoimpana syynä tupakoinnin lopettamiselle minulla on aina ollut se, että en voi sietää kun hiukset haisee tuhkakupille. Niinpä olen joulukuun alun jälkeen polttanut kaksi savuketta, ja olen tilanteeseen hyvinkin tyytyväinen.

Säännöllistyneen tupakoinnin lopettaminen ilmeisesti lisäsi makean himoani, ja homma alkoi luisua lapasesta, varsinkin iltaisin. Niinpä päätin että lopetan herkuttelun ja mupeltamisen, ja alan katsoa mitä syön. Ensimmäisen viikon aikana jätin kaikki karkit, keksit ja muut vastaavat herkut pois. Huomasin (kauhuksenikin) korvaavani todella ison osan ravinnostani herkuilla. Ällööööö!

Paras oivaltaminen on tämän hoksaamisen myötä ollut se, että aloin sitten muutenkin kiinnittää enemmän huomiota syömisiini; aamupalaksi ruisleipää tai puuroa, välipalaksi jogurttia, lounaaksi salaattia tai keittoa, päivälliseksi lihapullia/kanaa/kalaa ja vihanneksi, iltapalaksi rahkaa ja hedelmiä. Pahimpiin herkkuhimoihin aina lasillinen vettä, ja ehkä lisäksi rahkaa. Vuorotöiden vuoksi elämäni on hyvin epäsäännöllistä, ja siksi myös syömisistäni on muodostunut todella epäsäännöllisiä, nälkää olen ilmeisesti palkinnut herkuilla ja vapaapäiviä juhlistanut paremmilla herkuilla. No joo, olenkin varmaan ainoa koko maailmankaikkeudessa joka tekee niin.... Not. Mutta herkkujen määrän oivaltaminen ja ruokaostosten parantamisen tarpeen älyäminen on kyllä ollut iso juttu minulle.

No mutta, päätin siis hallita kilojani ja varsinkin jaksamistani jättämällä pois ylenpalttisen herkkujen mässäämisen, MUTTA kerran viikossa saa olla "karkkipäivä", ja se on minullakin niin kuin kaikilla muillakin lapsukaisilla lauantai.

Niinpä sitten odotin lauantaita kuin kuuta nousevaa, kutsuin itseni herkkuhuuli ystäville kylään ja pulkkamäkeilyn jälkeen, ennen saunaa, tehtiin suklaaherkkuja valmiiksi iltaa varten. Mansikkamäen superherkullinen Suklaa-pistaasifudge piti ehdottomasti kokeilla, ja sitten innostuimme tekemään Rocky Roadeja.

Homma lähti jälleen kerran taas niiiiiiiin lapasesta. Ystäväperheen isäntä kysyikin jo etukäteen, että eihän tässä vaan käy niin, että syötte sitten tänään koko viikon herkut? No onneksi suklaaherkkumme olivat niin makeita ettei niitä voinut syödä kuin muutama fudge ja yhden Rocky Road palan. Ja herkut olivat niin yltiömakeita, ettei minun tee vieläkään mieli suklaata :D Mielenkiintoista oli myös huomata, että vaikka iltapalapöydässämme olikin kahta jumalaista suklaaherkkua, niin itsetehty persikka-mango-rahka oli kaikista parasta.

Tämän kaiken avautumisen jälkeen lupaan siis itselleni jatkossakin hillitä herkkujen syönnin kokonaan pois arjesta. Juhlat ovat juhlia, ja silloin voi herkutellakin, mutta arkena ei tarvitse tai pidä mupeltaa kaikkea. Näillä mennään, kaikki on ihan vaan itsestä kiinni, katotaan mitenkä akan käy! :)

Hämmästyttää kummastuttaa suurta kulkijaa

Olen tällä viikolla ollut kovastikin ajatuksissani. Ei, en ole syleillyt koko maailmaa, vaikkakin Äiti Amma halasi minua viikonloppuna. En ole oikeastaan saanut aikaiseksi yhtikäs mitään, ja jollei minulla olisi työnantajan asettamia velvotteita, niin tuskin olisin noussut sängystä joka päivä, saatika sitten pukenut päälle. Satunnaiset pyjamapäivät soisi tietyssä mielentilassa muttuvan pyjamaviikoiksi...  Ja suklaata pitäisi olla _aina_ kaapissa.

Oikeasti olen tuumaillut semmoista asiaa, että jos kerta kanoillakin on oikeus olla onnellisia ja kaikki tahtoo onnellisten kanojen munia, niin minkä takia me ihmiset kotkotetaan edelleenkin tehokanaloissamme, yrittäen tehdä mahdollisimman paljon, mahdollisimman pian, mahdollisimman vähällä, kotkottaen samalle "mulle, mulle, mulle!" Sillä tavalla ei voi olla kovinkaan onnellinen taikka terve, eihän ne tehokanaloiden kanatkaan ole (kuulemma).

Ja mietin myös sitä, että voisko sitä ryhtyä muumiksi? Sitä saisi syödä kaikkia herkkuja, kömpiä peittoihin nukkumaan omaan sänkyyn, herätä jouluksi leikkimään, laulamaan, juhlimaan ja odottamaan joulua (jos joku muistaisi herättää), ja sitten voisi jatkaa unia siihen asti kun kevät toisi linnut tullessaan ja sulattaisi lumet mennessään. Ihoni on kyllä melko kalvakka, maha möhö sekä pääkin sisaruskatraan isoin, eikö sillä voisi jo päästä talviunille... Mutta eipä mulla sen kummempia, kuhan vaan tässä ajattelen.

 

Kuva lainattu täältä

Minun huone olisi tuo pieni kammari tuossa kuistin päällä, salin vieressä, siellä olisi varmasti hyvä sekä lämmin nukkuapussuttaa, eikä keittiöönkään olisi pitkä matka.

Kappas kepponen.

Rouva Kepponen ojensi blogistaan tämän ilahduttavan tunnustuksen, kiitos siitä! Jos et ole vielä tutustunut, niin kannattaa piipahtaa Kepposelassa, http://pikkukepponen.blogspot.com/. Kepposkalla on kolme suloista ja iloista poikaa, joidenka kanssa arki ei ole lainkaan tylsää. Rouva tekee hauskoja ja käytännöllisiä ompeluksia, yleensä pojille mutta välille myös itselleen, ja askartelee mielikseen ihastuttavia kortteja! Huhu kertoo, että myös helmet ovat löytäneet tiensä Kepposelaan, joten saapas nähdä mitä niistä syntyykään :)


Tunnustuksen mukana tuli viisi vastausta odottavaa kysymystä;
 
1. Milloin aloitit blogisi?
Se oli loppukesästä 2009 *tarkistaa tilanteen* kappas, se olikin 090909 :)

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee? 
Kirjoitan käytännössä vähän kaikesta, mutta kuitenkin enemmänkin ilahduttavista asioista; kauniista esineistä, askartelusta, sisustamisesta, kokkailusta, ostoksista, käsitöistä, leipomuksista, joulusta ja vähän kantaperhäästänikin. Yritän kuitenkin huomioida blogimaailman avoimuuden, ja läheisteni yksityisyyden, joten siksi välillä aikasta pinnallisesti tässä kroolataan :)

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Onpas vaikea kysymys. Ekana tuli mieleen, se että tämä on minun kirjoittamana, minun juttuja, minun maailmasta, minun silmälaseilla. Ei se ole niin vakavata :)

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen? 
Heh, tämä lähti ystäväni siskon blogista. Ystäväni vinkkasi, että katoppa kun hänen siskonsa on alkanut pitämään blogia Varpunen, siellä on aika hauskoja juttuja. Luettuani muutaman niistä kirjotuksista, innostuin että minulla on jotain askartelujuttuja ja puuhasteluja, mitä voisi olla hauska esitellä omassa blogissa. Olin siis ihan noviisi tässä blogimaailmassa itse tänne hypätessäni, ja alussa lähes ihmettelin että osaankohan mä käyttäytyä täällä :) Onneksi löysin melkein heti tieni ihaniin askartelublogeihin, Maaretin ja Carolan luo, ja heidän matkassaan opin kaikkea ihastuttavaa! Jo aika alkumetreillä minun matkaani hyppäsi Mirka, jonka hauskat kommentit ilahduttivat kovasti, ja jonka kautta itse löysin uusia teitä ja reittejä blogimaailman kartalta. 

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
No ulkonäöllisesti en ihan ole tyytyväinen tähän taustaan, mutta joulua edeltänyt "tapetti" alkoi jo vähän kyllästyttää. Etsiskelen siispä jotain muuta naivistisen hauskaa, mutta kirpakkaa. Sisällöllisesti tahtoisin päivittää blogiani useammin, tehdä kaikkea kivaa, joutilasta, ilahduttavaa ja herkuttelevaa. Joskus vaan kaipaa päiviensä vastapainoksi jotain kepeää, ja tämä voisi olla se paikka mistä ne hetket löytyy :)



Hmmm, kenelleköhän minä tämän ojentaisin? Seuraan monia blogeja, ja kaikki ne on ihastuttavia omalla tavallaan. Pikku Kepposesta kerroinkin jo, Uuden kuun ajassa Mirka elelee arkea, tekee korumaisen upeita kortteja ja keskustelee täydellisen virtuaaliserkkunsa Sofiannin kanssa. Arkitaivaan Leonida kertoo sydämellisesti arjestaan, myös kortein ja koruin. Lehtokotilon blogi on romanttisen kaunis runollisine kuvineen ja todella upein sanoineen. Annan aarteista löytyy todellisia aarteita Strömsöön innoittamana. On kyse koruista, korteista, kukista, kehyksistä taikka kasseista, niin kaikkeen löytyy ideoita, mitkä hän kivasti kertoo myös meille muille. Mama Birdien elämä on kaunista ja aina jotenkin ilahduttavan positiivista, sitä kautta olen päässyt kurkkaamaan ihan uudenlaiseen maailmaan, 50-luvun ihanuuksiin ja Burleskiin. Räpeltävä Sanna-Mari puuhastelee ja tuunailee vaikkasta mitä, ihanan innokkaalla ja kokeilevalla tyylillä. Ja kaikkein hienoimmat, upeimmat, ilahduttavimmat ja hauskimmat kortit tekee [mielestäni] täällä blogimaailmassa Carola, Maaret, Miia sekä Krista. Herranen aika kun ihmiset osaavatkin tehdä noin upeita kortteja, ne on kuin taideteoksia! Yksi uusista tuttavuuksista on Hello OZ! matkapäiväkirja Australian reissusta, missä tsikunat kertovat ihanasta irtiotostaan Viirun ja Pesosen innoittamana, sekä kuvien värittämänä. Täällä -30C pakkasessa mieli halajaa rohkeiden naisten matkaan kauas lämpimään.


Ojennan tämän tunnustuksen teille kaikille. Matkassanne on ilo kulkea, nähdä kaikkea kaunista, uutta, ilahduttavaa ja hymyillyttävää :)

Talkoo meiningillä

Minä tykkään tehdä hommia talkoo meiningillä. On kiva olla avuksi, ja kun porukalla tehdään, niin eihän se niin raskasta olekaan, ja hetkessä tulee valmista! Viime kesänä maalasimme ystäviemme talon ja katon, edellisenä teimme toiselle ystävälle poikamiesboxiin täyden remontin ja sitä edellisenä maalasimme ystäväni vanhempien kartanon, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ainakin neljät häät on tullut talkoiltua, sidottua kukkalaitteita, taikka pilkottua perunoita salaattiin. Kolmet valmistujaisetkin on saatu järjestettyä porukalla, ja julmetun hienot ja kivat juhlat ovat olleetkin. Tänään talkoiltiin rakkaat saman katon alle, siivoukset, kantamiset, auton pakkaamiset ja purkamiset sekä jälleen kantamiset hoidettiin porukalla. Pizzoineen ja kahveineen koko hommaan meni 1h 20min.  Se oli ainakin 32. muutto missä olin mukana, talkoo meiningillä ja ruokapalkalla.

Talkoissa on kivaa oppia kaikkea uutta. Minä tiedän mitenkä punamultamaalia hierotaan seinään ja mitenkä sattuu kun tärpätillä yritetään hangata sitä punamultamaalia päänahasta. Tiedän mimmoisella säällä kannattaa maalata peltikattoa, mitenkä maalipurkkia ei kannata jättää katon reunalle, mitenkä nosturikori menee ylös ja alas ja mitenkä niitä kulmalautoja, joista loppui maali kesken, niin mitenkä niitä ei sitten jaksetakkaan ihan heti maalatakkaan, jos sitten taas 10vuoden päästä :)
Minä osaan asentaa laminaatin, koota huonekaluja, maalata pesusienellä kaariefektejä seinään ja tapetoida. Ja minä tiedän miten raivostuttavaa on kun sulhasen sukulaiset on kun venyvää räkää ja pakoilevat talkoo meininkiä, mutta ovat kyllä siinä vaiheessa ensimmäisenä paikalla kun talkooväelle pannaan pötyä pöytään. Olen myös oppinut että minun sukuni on valtavan paljon parempi, hauskempi, hyvätapasempi ja jokalailla "hyvempi" kun ne talkoita pakoilevat vässykät. Ja minä myös tiedän mitenkä nostetaan painava muuttolaatikko, ja miten ne pakataan fiksusti autoon, niin että kaikki mahtuu, myös se aina unohtuva polkupyörä. Miten irrotetaan valaisimet katosta ja mitenkä lapsetkin tykkäävät olla apuna muuttamisessa, muussa talkoilussa ja porukalla tekemisessä. Talkoissa oppii myöskin sen, kuinka hyvälle maistuukaan itse tehty pizza innokkaan puuhastelun jälkeen.

Mutta sitä minä en vieläkään ymmärrä, että miten se "näpsäkkä, ihan kevyt kantaa"- sohva muuttuu "rohjake, halvatun painava"-sohvaksi, mistä ei saa mistään kiinni, kun sitä pitää kantaa viidenteen kerrokseen. Miksi se semmoinen sohva ei _koskaan_ mahdu sitten kumminkaan hissiin, ja _aina_ jää 5cm:stä kiinni.
En vaan tajuu.

Keräilijä kansaa

Suomalaiset ovat syntyjään olleet metsästäjä-keräilijä kansaa. Isovanhempamme opivat tiukkoina pula-aikoina, että kaikki pitää säästää, sillä kaikkea voi jotenkin hyödyntää, joskus. Tässä valossa ei ole lainkaan ihmeellistä, että toiset meistä ovat hamstraajia luonnoltaan. Edellisessä kirjoituksessani Mirka mainitsi kertyneistä palasaippuoista ja Heli kertoi haalivansa kynttilöitä. Itse hamstraan ihan kaikkea. Oikeasti.

Kaikkien kädentaitoharrastuksieni yhtenä osana on jollakin asteella hamstraus. Opettelin kutomaan ja virkkaamaan, ja nyt minulla on lankoja kaksi jätesäkillistä. Mikä riittänee kosolti pitkään, koska kudon vain pipoja ja virkkaan kukkia. Korttiaskartelun myötä kaappini ovat täynnä laatikoita, mitkä pursuavat kaikkia tykötarpeita. Ikinä ei voi tietää mitä tarvitsee. Siksi onkin hyvä, että esim pelkkiä timanttitarroja on yksi oma laatikollisensa. Aloin väkertämään vetuketjukukkia rintakoruiksi, ja nyt minulla on 4kiloa vetoketjuja. [Ymmärrettävästi en edes kehtaa ottaa kuvia näistä kaikista tykötarpeista, muutenhan voisin vaikka tajuta, että en tarvitse yhtikäs enempää mitään kädentaitojutskia.]

Olenkin maininnut jo hurahdukseni Kivi-tuikkuihin. No nyt niitä on 38kpl. Astioita hamstraan kiilto silmissä. Siksi olen laatinut itselleni säännön, että astioiden pitää olla valkoisia, ja ostan aina enintään 8 kutakin. Puolitusinaa on vähän, ja tusina ihan liikaa. Niinpä minulla on esim. kaikki koot Teeman lautasista, x8. Paitsi se semmoinen pullalautasen kokoinen, niitä on sitten 24. Onhan sekin toki kahdeksalla jaollinen... Poikkeuksia toki säännöstä voi tehdä, jos löytää jotain ihan hirmukivaa ja hirmuhalvalla, niin sitten se on vaan ihan pakko saada. *selittelee uusia Teema-mukeja, mitkä saattaa löytää tiensä meille*
Astioiden hamstraamista jatkan edelleenkin, ja keksin niille uusia säilytysmuotoja, ja kun näin syntyy tyhjää tilaa, niin senhän voi vaikka täyttää uusilla astioilla, tadaa! Muutenkin, siihen on syy miksi lähes kaikissa kotini huonekaluissa on jokin säilytysominaisuus. Vain sohva, nojatuoli ja korituoli ovat poikkeus. Vaikka olenkin kyltymätön lajini edustaja, niin huolehdin ja järkeilen, että kaikelle hamstratulle on oltava paikkansa. Joitain ideoita löytyy "säilytys"-tunnisteen takaa :)

Näinhin kuviin, näinhin tunnelmiin, mitä sinä hamstraat?

Ikinä ei tiedä kuinka montaa keltaista patalappua sitä voikaan tarvita. 

Vein jo 6kpl töihin, että voin tarvittaessa hamstrata lisää...

Pinnejä ei vaan voi olla liikaa! 

Mitä siitä jos ihminen käyttääkin aina sitä yhtä ja samaa klipsua, 

mikä on nytkin tukassa eikä tässä kuvassa...

H

Hammasharjoja. 

Tosin itse käytän sähköhammasharjaa, 

joten nämä ovat jos joku joskus sattuu vaikka tarvitsemaan.

Serviettejä. Ja tässä vain avaamattomat paketit. 

Onneksi ostin viimeksi IKEAsta noi alakulmassa olevat säästöpakkaukset, 

nämähän olisivat voineet vaikka loppua kesken. 

(Kaikkihan tietää kuinka usein serviettejä käytetään.)

Koristekiviä. 

Ikinä ei tiedä jos vaikka johonkin tarvitsisi, 

niin hyvähän se on olla, 

varsinkin kuutta erisävyä sinistä, 

kun kodissani mikään ei ole sinistä.

K

Kynttilöitä. 

Ikinä ei tiedä jos vaikka maailma pimenee, joten hyvähän se on olla käden ulottuvilla noin 280tuikkua ja 130pitkää kynttilää. Onneksi niitä on kyllä lisää ikkunalaudoilla, parvekkeella ja keittiössä, etteivät vaan pääsisi loppumaan...

Ruma, rämä, romu.

Eikö olekin harvinaisen ruma, rähjäinen ja reppana lentokone? Kyllä, se on minulle ihan hirmutärkeä.

Olen tämän viikon ollut siipi maassa; särkynyt sydän on kurja kaveri. Ehkä eniten suren niitä menetettyjä haaveita, unelmia, toiveita, suunnitelmia, mitä _minulla_ oli. Toki kaipaan valtavasti sitä ihmistäkin, mutta samalla tunnen tyhjyyttä; hän vei minulta paljon. Ihan koko ajan ei ole niin kamalaa. Ihan koko ajan ei kurista, okseta, ahdista ja viillä.

Mutta samalla kaikki muutkin elämän ratkasemattomat kysymykset nousevat tapetille. Pitäisikö sittenkin vaan lähteä etelään? Pitäisikö sittenkin vaan heittäytyä? Pitäisikö sittenkin vaan vaipua itään? Pitäisikö sittenkin?
Ja samalla rinnassa jyskyttää entä jos. Entä jos mikään ei onnistukaan? Entä jos ne olikin siinä? Entä jos ihan kaikki meneekin toisin kun haaveilin? Entä jos?

Elämä on joskus raskasta. Silloin on hienoa että ihmisellä on ihmisiä,, ystäviä, läheisiä, rakkaita. Vaikeinta kuitenkin on kohdata se yksi ihminen, se jonka kanssa joutuu olemaan rehellinen, alasti ja silmätysten. Se jonka pitäis ymmärtää, tajuta, miettiä ja päättää. Se Minä.

Ai niin, tuo lentokone. Näin sen kuutisen vuotta sitten lapsuuteni unelmakaupan ikkunassa. Sen sellaisen pienen puodin, missä myydään vieläkin lasipurkeista karamelleja ja kaikkea ihanaa, sen sellaisen minkä ovelta hulmahtava tuoksu lämmittää ja hymyillyttää. Tulin sairaalasta hyvin päättyneiden hoitojen jälkeen, ja pyysin taksia pysähtymään puodin kohdalla. Nyt tuo siipeensä saanut on minun. Siihen liittyy ihan valtavasti toivoa, onnea, haaveita ja unelmia kaikesta paremmasta. Toivon sen näyttävän ne myös Sinulle.

Kevättä rinnassa

Hu huu, minä se täällä, hengissä ollaan :)
Häät on hulinoitu ja elämä asettui takaisin uomiinsa. Hääviikon aiheuttamalla draivilla repäisin maanantaina ja pesin kaikki ikkunat sekä vaihdoin makkariin uudet matot siivouspäivän ratoksi. Kylläpäs koti, mieli, kruunu ja harmonia loistivat monta päivää! Ja onneksi oli kirkkaat ikkunat, niin sain häikäistä naapureitakin ;)
Ja parin viikon tauon jälkeen jopa töissä oli hauskaa hullutella koko rahan edestä.

Ainoa mikä tahtia hidastaa on kevät. En tiedä kuinka monella on sama ongelma, mutta älysin tänä keväänä olevani allerginen. Kaikelle. Tai no, tuolle kaikelle mikä ilmassa hilluu. Henki ei kulje, silmät vuotaa, nenä valuu ja pirullisinta ei olekaan aivastaminen, vaan se että korvia kutittaa, ja ihan pirusti. Kiskan tätikin mua sääli ja surkutteli että voi sua raasua, mutta onneks se ei tartu niin saat ihan yksin kärsiä. On se vaan syrämellinen ihiminen :D

No mutta minä ja nessu-paketti jatkamme kärsimistä. Päätin että on lehvailta, kera naposteltavan ja naukkailtavan. Ja sitten ei puuttunut kuin hyvä DVD, eväät ja juomat. Tadaa. Siksi raahauduin sinne kiskallekin. Ystäväni Sandels on liittynyt minun ja nessujen seuraan, naposteltavat ja karsut ovat käden ulottuvilla. Lehva pyörimään.

EDIT: ja tuo Väärät juuret olikin yllättävän hyvä! Tarinana se ei ollut kovinkaan kummoinen, mutta minuun kolahti se kuvaus. Hienoa. Herättelevää.

Käytöskukkanen

 Ja käsi ylös virheen merkiksi, hep. Seurasin tässä facebook kommentteja tyyliin "miksi kaikki lähettelee jotain paketteja, mulle ei tartte lähettää!" taikka "ei *ttu tartte kutsua mihinkään peleihin, mä en niitä pelaa!!" tai "onks pakko lähettää kaikkee, mä en kestä!".
TÄH?!??! Mikä siinä on niin vakavaa ja vaarallista? Jos niitä kutsuja ei halua ottaa vastaan, niin eikö kyseisen ohjelman voi vaan blokata pois? Miksi siitä pitää äristä ja ärhennellä ja kirota? Jos joku haluaa osoittaa huomiota sillä, että lähettää toiselle virtuaalisen koiranpennun, niin mikä ihme siinä on pahaa? Muuttaako virtuaalinen kanssakäyminen meidän käytöstapoja ystäviemme ja tuttaviemmekin kanssa? Ymmärrän kyllä että nimettömänä kirjoittaminen eri keskustelupalstoilla ja chateissa saa ihmiset reakoimaan primitiivisti, ja siellä rohjetaan julistaa mielipiteitä ja kommentteja anonyymisti. Tosin ihan vieläkään en sitä ymmärrä että se mikä on kirjoitettu anonyymisti, niin siitä ei muka tarvitsisi kantaa mitään vastuuta... Mutta se laskettakoon minun naiviuteni piikkiin.

Toisaalta, vajaan vuoden aikana en vielä ole oikein oppinut näitä blogi-maailman sääntöjäkään. Minä tyhmä lapsi tykkään kierrellä näissä blogeissa ympäriinsä. Klikkailen lukemieni blogien kautta seuraaviin ja seuraaviin blogeihin, ja kun löydän jotain mielenkiintoista niin pysähdyn. Yleensä kommentoinkin löytämääni, koska minusta on hienoa että ihmiset haluavat jakaa loistavia ja hauskoja ideoitaan meidän muidenkin kanssa. Niistä yleensä kommenteissani kiitänkin. Kommenttini ei ole tarkoitettu kerjäykseksi "tulethan katsomaan blogiani, ja kommentoit vuorostasi sitä". Ei semmoista tartte tehä :) Mutta toki on hämmentävää että miksi ihmiset eivät kommentoi tekeleitäni täällä piipahtaessaan? Ystäväni saattavat todeta lukevansa blogiani ja käyvänsä täällä usein, mutta kukaan heistä ei kommentoi sitä täällä. Hassua :) Ja kertoo tuo google Analytics että käy täällä päivittäin muitakin kuin ystäviänikin, mutta niistä 60-130 päivittäisestä kävijästä vain noin joka kymmenes taikka kaheskymmenes tohtii mainita piipahduksestaan.

No mutta, ei mun sinänsä kyllä tästä pitänyt kirjoittaa, vaan siitä että ei se ole aina niin vakavaa. Ja kyllä sosiaalisessakin mediassa on hyvä muistaa ihan perus käytöstavat, sanoa välillä anteeks, ole hyvä ja kiitos.