Eikö olekin harvinaisen ruma, rähjäinen ja reppana lentokone? Kyllä, se on minulle ihan hirmutärkeä.
Olen tämän viikon ollut siipi maassa; särkynyt sydän on kurja kaveri. Ehkä eniten suren niitä menetettyjä haaveita, unelmia, toiveita, suunnitelmia, mitä _minulla_ oli. Toki kaipaan valtavasti sitä ihmistäkin, mutta samalla tunnen tyhjyyttä; hän vei minulta paljon. Ihan koko ajan ei ole niin kamalaa. Ihan koko ajan ei kurista, okseta, ahdista ja viillä.
Mutta samalla kaikki muutkin elämän ratkasemattomat kysymykset nousevat tapetille. Pitäisikö sittenkin vaan lähteä etelään? Pitäisikö sittenkin vaan heittäytyä? Pitäisikö sittenkin vaan vaipua itään? Pitäisikö sittenkin?
Ja samalla rinnassa jyskyttää entä jos. Entä jos mikään ei onnistukaan? Entä jos ne olikin siinä? Entä jos ihan kaikki meneekin toisin kun haaveilin? Entä jos?
Elämä on joskus raskasta. Silloin on hienoa että ihmisellä on ihmisiä,, ystäviä, läheisiä, rakkaita. Vaikeinta kuitenkin on kohdata se yksi ihminen, se jonka kanssa joutuu olemaan rehellinen, alasti ja silmätysten. Se jonka pitäis ymmärtää, tajuta, miettiä ja päättää. Se Minä.
Ai niin, tuo lentokone. Näin sen kuutisen vuotta sitten lapsuuteni unelmakaupan ikkunassa. Sen sellaisen pienen puodin, missä myydään vieläkin lasipurkeista karamelleja ja kaikkea ihanaa, sen sellaisen minkä ovelta hulmahtava tuoksu lämmittää ja hymyillyttää. Tulin sairaalasta hyvin päättyneiden hoitojen jälkeen, ja pyysin taksia pysähtymään puodin kohdalla. Nyt tuo siipeensä saanut on minun. Siihen liittyy ihan valtavasti toivoa, onnea, haaveita ja unelmia kaikesta paremmasta. Toivon sen näyttävän ne myös Sinulle.
Mä jo pahoittelin oman blogini puolella, kun en tiennyt, että kirjoitat tänne näin heti. Melkein itku tulee mullekin täällä. Näin se on. En osaa sanoa oikein mitään, paitsi että ehkä kaikella on kuitenkin joku tarkoitus vaikka nyt ei siltä tunnu. Tosin sitäkin olen joskus miettinyt, että jollei sitä tarkoitusta sitten olekaan (mutta sitähän en voi sulle nyt sanoa, kun se ei varsinaisesti lohduta...) Jotkut asiat vaan on pakko kestää, mutta sitä surua ei kyllä kannata haudata, se tulee eteen varmasti jollei sille anna tilaa. Been there - meni vuosi murheessa aikoinaan. Mä olen kyllä ihan varma, että joku jossain odottaa sua, vielä et vaan tiedä missä ja milloin.
VastaaPoistaMulla soi spotifyssa M. Vilkkumaa.
VastaaPoistaauta mua
http://open.spotify.com/track/05fhXav6dKPrCgua8AXHMj
se ei olekkaan niin
http://open.spotify.com/track/4kCdRtEBGnqLo9NFkvk1Ae
puisto puhuu
http://open.spotify.com/track/0eVoKnOn5jz8QLzDCki0N4
Joskus on raskasta, mutta huomenna nousen ja paan huuliin punaa. Kiitos ♥
Ja Mirka, näin meidän kesken, jos toi sun vika lause "Mä olen kyllä ihan varma, että joku jossain odottaa sua, vielä et vaan tiedä missä ja milloin." pitää paikkansa, niin sietäis sitten vähintäänkin olla Aki Riihilahti! Rupee fiduddaan tää keskinkertaisuus.
VastaaPoistaNiin, voihan sitä toivoa kaikenlaista. Pitkä ja komee, tumma tai vaalee, (hyvä takapuoli), älykäs, keskusteleva, luotettava, lapsirakas, pitkäjäntinen, viksu ja vilmaattinen.
VastaaPoistaPiti oikeen käydä kuvahaussa kattomassa, miltä se Riihilahti näyttääkään. Voisin kanssa kelpuuttaa. Ei paha.
Sä et ilmeisesti ole lukenut kolmisen vuotta sitten sitä naisten lehden artikkelia (olikohan Anna vai MeNaiset vai mahdollisesti jokin muu), missä Aki Riihilahti kuoriutui haastattelussa todelliseksi helmeksi?
VastaaPoistaSe mies sais ihan mitä tahansa anteeksi. Tosin, ei se kyllä mitään väärää tekiskään, se kun on täydellinen. Eli kyllä säkin siitä tykkäisit. Niin kuin mäkin. ;)
Nyt mä ymmärrän. Kukaan ei sano mitään, jos joku kirjoittaa murskaantuneista unelmista tai tallotusta sydämestään. Missä ovat kommentit? Oi, jos olisit esitellyt tuunatut vaateripustimet, olisi moni kehunut. Mätää!!!
VastaaPoistaNauti kuitenkin Vapusta, toivottavasti auringosta ja katsele elämää uusin silmin!
Aihe on varmaankin niin henkilökohtainen, että asiasta tietämättömän on vaikea löytää sanoja..Henkaria on helpompi kommentoida! Tsempit tuntuu varmaan tällaiselta blogi-tutulta tyhjältä, mutta olen/olemme hengessä mukana. Itse löysin tuon elämäni miehen 30-veenä,kun tuntui, että muilla jo oli ''kaikki valmiina''. Onneksi jaksoin odotella ja uskoa, enkä tyytynyt välimallin helppoihin ratkaisuihin.Eli kompromisiin vain sen takia, että olisi joku. Mua tsemppas kovasti sellainen aarrekartta,johon leikkelin pieteetillä kuvia lehdistä ja oman pääni Tommi Evilän kainaloon. Siis sen naisen pään tilalle, toi kuulosti jotenkin ''pää kainalossa'' sairaalatermiltä. Ei mulla tätä yhteistä kotia ja vauvaa ole tulossa Tommi Evilän kanssa, mutta sain jotain parempaa, nykyisen mieheni. Se Tommi olis kuitenkin ihan urheilu-friikki ja aina treeneissä tai jossain mualimalla. Näin on hyvä.
VastaaPoistaAurinko taitaa pilkotella!
terkuin
Sohvi