Joskus pienet hetket tekevät elämästä maistuvaa. Niin kävi tänään, auringon paisteessa ja lintujen laulaessa. Kupillinen hyvää, haudutettua kahvia ja hetki ajatuksille. Hyvä näin.
Näinpä se juuri on.Pienet asiat tekevät kaikesta elämisenarvoista.Tiedän niin hyvin tunteen,kun haluaisi pysähtyä siihen ihanaan hetkeen. Kuva on ihana, ja voi mikä tuo siipikorvallinen kuppi on? :)
Luen juuri Eckhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima, josta Pellon Pientareella on kirjoittanut muutamia postauksia. Tämän rumban keskellä se kirja on kyllä tosi rauhoittava kokemus. Tuli vaan mieleen tuosta nautinnollisesta hetkestäsi. Useampikin hetki voisi olla hyvä, jollemme koko ajan pohtisi mennyttä tai pelkäisi tai muuten vaan suunnittelisi tulevaa. Ajatukset karkaavat synkkiin asioihin niin helposti.
Tuo siipi muki on Suomalaista keramiikka, Sami Rinne design. Onpas häneltä näemmä tullut uusia hauskoja pääluurankonen mukejakin.
http://www.samirinne.fi/
Olen tänä keväänä miettinyt paljon sitä millainen olen. Olen ihmisenä vatvovaa tyyppiä, jollette vielä ole huomanneet. Murehdin paljon asioita etukäteen, myös asioita mitä ei ole tapahtunut, eikä välttämättä tapahdukaan, mutta minä niitä suren ja murehdin. Yritän oppia pois kyseisestä tavasta, mutta se on opittu malli, äitini on todella hyvä kaiken tapahtumattomankin murehtija. Nyttemmin sentään tiedostan sen, ja annan itselleni oikeuden pohtia ja vatvoa asioita. Sillä tavalla olen kuitenkin järjestänyt eläessäni monta tapahtumaa ja juhlaa. Mutta välillä se kasvaa hallitsemattomaksi, ja murehdin ja möyrin ja suren mahdollisesti tapahtuvia asioita. Siitä pitäisi päästä eroon. Vai pitäisikö?
Miksi joka paikassa hoetaan elämän ohjeena "tartu hetkeen" ja "elä tässä hetkessä". Miksi? Miksi en saa haaveilla, unelmoida, suunnitella ja toivoa? Sitten joskus... Toki minä elän tässäkin hetkessä, pakkohan se on, mutta silti toivon että tämä kaikki olisi ohi ja haaveeni toteutuisivat.
Itte taidan olla vähän samanlainen. Nykyään kyllä mietin paljon sitä, että kun liikaa tulee ajateltua, että joskus sitten, ensi vuonna, kun ja jos...mitä jos kuolenkin ennen eläkeikää tai vaikka viiden vuoden päästä, ensi vuonna tai huomenna. Monia juttuja jää tekemättä kun vaan haaveilee ja suunnittelee eikä toimi.Toisaalta ajattelen kyllä, että mitäpä se sitten kuolleena enää painaa... Silti tykkäisin, että enemmän tarttuisin hetkeen ja tekisin, ettei tarttis sitten vanhana kärttysenä mummona olla katkerana, että kun se ja se jäi tekemättä. Mulla taitaa olla jo neljänkympin kriisi tai jotain :P
Tuo "tartu hetkeen" on kyllä valitettavan kulunut lause. Itse ajattelen asian niin, että se vatvominen ei saisi estää elämistä juuri nyt niinkuin se ainakin itselläni tekee. Että en odottaisi koko ajan jotain parempaa, kun en voi tietää mitä huomenna oikeasti tapahtuu. Mieheni ystävä kuoli viime vuoden alussa äkillisesti nuorena sairauskohtaukseen. Jäi suuri perhe ja valmistumassa oleva talo. Myös useita tuttaviani on sairastunut vakavasti parin vuoden aikana ja lähtölaskenta on alkanut. Haluaisin vain omalta kohdaltani estää sen, etten jossittele myöhemmin. Varsikin kun olen niin piru hyvä siinä jahkaamisessa ja murehtimisessa ja menneiden vatkaamisessa. Unelmia ja toiveita ja suunnitelmia pitää tietysti olla, ei kai ne ole kiellettyjä?
Hmmm, ehkä mä miellän ton sittenkin väärin. Ehkä mä olenkin aina ollut ihminen, joka tekee just niin kuin sillä hetkellä tuntuu, ja siksi en ole oikein koskaan ymmärtänyt tota elä hetkessä- heittoa. Kun ainahan mä elän hetkessä. Ei mulle kauheasti ainakaan tule mieleen asioita mitä haluaisin tehdä, mutta teen ne sitten joskus. Siis sellaisia asioita mihin itse pystyn vaikuttamaan.
Toisaalta, voishan sitä elää enemmänkin hetkessä, voishan sitä irtisanoa itsensä ja ruveta kukkakauppiaaksi taikka lähteä Malediiveille. Mutta jotenkin koen siltikin että se ei ole järkevää toimintaa. Ei ainakaan kovin pitkä kestoista. Ehkäpä mun haaveet ja unelmat ei ole kovinkaan jalat maassa ajateltuja :)
Jos nyt sairastuisin vakavasti, niin lasten puuttuminen olisi suurin murheeni elämäni jatkumattomuudessa. Mutta yksin en lapsia halua tähän maailmaan saada. Joten sille haaveelle en voi nyt mitään. Muut unelmat ja haaveet liittyvätkin sitten melkeinpä lottovoittoon taikka eläkepäiviin, joten ne eivät ole kait kovin relevantteja :)
Näinpä se juuri on.Pienet asiat tekevät kaikesta elämisenarvoista.Tiedän niin hyvin tunteen,kun haluaisi pysähtyä siihen ihanaan hetkeen. Kuva on ihana, ja voi mikä tuo siipikorvallinen kuppi on? :)
VastaaPoistaLuen juuri Eckhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima, josta Pellon Pientareella on kirjoittanut muutamia postauksia. Tämän rumban keskellä se kirja on kyllä tosi rauhoittava kokemus. Tuli vaan mieleen tuosta nautinnollisesta hetkestäsi. Useampikin hetki voisi olla hyvä, jollemme koko ajan pohtisi mennyttä tai pelkäisi tai muuten vaan suunnittelisi tulevaa. Ajatukset karkaavat synkkiin asioihin niin helposti.
VastaaPoistaTotta puhut. Pitäs vaan aina tehdä. Noi siivelliset mukit on ihania. Olisinko jossain Taito-Shopissa joskus kattellu.
VastaaPoistaTuo siipi muki on Suomalaista keramiikka, Sami Rinne design. Onpas häneltä näemmä tullut uusia hauskoja pääluurankonen mukejakin.
VastaaPoistahttp://www.samirinne.fi/
Olen tänä keväänä miettinyt paljon sitä millainen olen. Olen ihmisenä vatvovaa tyyppiä, jollette vielä ole huomanneet. Murehdin paljon asioita etukäteen, myös asioita mitä ei ole tapahtunut, eikä välttämättä tapahdukaan, mutta minä niitä suren ja murehdin. Yritän oppia pois kyseisestä tavasta, mutta se on opittu malli, äitini on todella hyvä kaiken tapahtumattomankin murehtija. Nyttemmin sentään tiedostan sen, ja annan itselleni oikeuden pohtia ja vatvoa asioita. Sillä tavalla olen kuitenkin järjestänyt eläessäni monta tapahtumaa ja juhlaa. Mutta välillä se kasvaa hallitsemattomaksi, ja murehdin ja möyrin ja suren mahdollisesti tapahtuvia asioita. Siitä pitäisi päästä eroon. Vai pitäisikö?
Miksi joka paikassa hoetaan elämän ohjeena "tartu hetkeen" ja "elä tässä hetkessä". Miksi? Miksi en saa haaveilla, unelmoida, suunnitella ja toivoa? Sitten joskus... Toki minä elän tässäkin hetkessä, pakkohan se on, mutta silti toivon että tämä kaikki olisi ohi ja haaveeni toteutuisivat.
Mikä olisi parempi elämän ohje?
Itte taidan olla vähän samanlainen.
VastaaPoistaNykyään kyllä mietin paljon sitä, että kun liikaa tulee ajateltua, että joskus sitten, ensi vuonna, kun ja jos...mitä jos kuolenkin ennen eläkeikää tai vaikka viiden vuoden päästä, ensi vuonna tai huomenna. Monia juttuja jää tekemättä kun vaan haaveilee ja suunnittelee eikä toimi.Toisaalta ajattelen kyllä, että mitäpä se sitten kuolleena enää painaa... Silti tykkäisin, että enemmän tarttuisin hetkeen ja tekisin, ettei tarttis sitten vanhana kärttysenä mummona olla katkerana, että kun se ja se jäi tekemättä.
Mulla taitaa olla jo neljänkympin kriisi tai jotain :P
Tuo "tartu hetkeen" on kyllä valitettavan kulunut lause. Itse ajattelen asian niin, että se vatvominen ei saisi estää elämistä juuri nyt niinkuin se ainakin itselläni tekee. Että en odottaisi koko ajan jotain parempaa, kun en voi tietää mitä huomenna oikeasti tapahtuu. Mieheni ystävä kuoli viime vuoden alussa äkillisesti nuorena sairauskohtaukseen. Jäi suuri perhe ja valmistumassa oleva talo. Myös useita tuttaviani on sairastunut vakavasti parin vuoden aikana ja lähtölaskenta on alkanut. Haluaisin vain omalta kohdaltani estää sen, etten jossittele myöhemmin. Varsikin kun olen niin piru hyvä siinä jahkaamisessa ja murehtimisessa ja menneiden vatkaamisessa. Unelmia ja toiveita ja suunnitelmia pitää tietysti olla, ei kai ne ole kiellettyjä?
VastaaPoistaHmmm, ehkä mä miellän ton sittenkin väärin. Ehkä mä olenkin aina ollut ihminen, joka tekee just niin kuin sillä hetkellä tuntuu, ja siksi en ole oikein koskaan ymmärtänyt tota elä hetkessä- heittoa. Kun ainahan mä elän hetkessä. Ei mulle kauheasti ainakaan tule mieleen asioita mitä haluaisin tehdä, mutta teen ne sitten joskus. Siis sellaisia asioita mihin itse pystyn vaikuttamaan.
VastaaPoistaToisaalta, voishan sitä elää enemmänkin hetkessä, voishan sitä irtisanoa itsensä ja ruveta kukkakauppiaaksi taikka lähteä Malediiveille. Mutta jotenkin koen siltikin että se ei ole järkevää toimintaa. Ei ainakaan kovin pitkä kestoista. Ehkäpä mun haaveet ja unelmat ei ole kovinkaan jalat maassa ajateltuja :)
Jos nyt sairastuisin vakavasti, niin lasten puuttuminen olisi suurin murheeni elämäni jatkumattomuudessa. Mutta yksin en lapsia halua tähän maailmaan saada. Joten sille haaveelle en voi nyt mitään. Muut unelmat ja haaveet liittyvätkin sitten melkeinpä lottovoittoon taikka eläkepäiviin, joten ne eivät ole kait kovin relevantteja :)