maanantai 8. maaliskuuta 2010

Anja-mummo

Noiden askarreltujen laatikoiden kommenteissa ihanainen Sofia mainitsi olleensa pienenä tyttönä perhepäivähoidossa, missä oli ihana askartelulipasto mistä sai valita kaikenlaisia aarteita askarreltavaksi.
Voi hymyillytys :)

Saanhan kertoa teille tarinan yhdestä lapsuuteni parhaimmasta ratkaisusta, perhepäivähoidosta? Noh, kerron kumminkin. Minä ja kaksoseni olimme vuoden ikäisinä vauvoina vailla hoitopaikkaa. Iskä opiskeli, äitillä oli jo työpaikka ja perheessä kolme lasta, niin äidin piti mennä mahdollisimman pian töihin. Äiti toivoi perhepäivähoitoa koska olimme vielä niin pieniä, mutta kukapa huolisi kahta alle vuoden ikäistä vauvaa kaaosta aiheuttamaan? Anja huoli. Hän oli pitkään ollut perhepäivähoitajana, ja hoitanut monia lapsia. Ja aina toivonut itse saavansa kaksoset, niinpä meistä tuli hänen kaksosensa. Hän on kertonut että aluksi meillä oli teipit niskassa missä luki nimet, sillä eniten häntä hirvitti että josko toisen vauvan ruokkii vahingossa kaksi kertaa ja toinen ei saa mitään :))

Meidän perheessä on lasten tapana kutsua naisia tädeiksi ja miehiä sediksi, mutta Anjaa ei saanut sanoa tädiksi. Ja me taas emme osanneet sanoa pelkällä nimellä. Hankalaa. Ihan pieninä meidän kanssa samaan aikaan hoidossa olivat Anjan omat lapsenlapset, jotka kutsuivat häntä tietenkin mummoksi. Ja niin Anjasta tuli luontevasti meidänkin mummo. Ja koska meidän vaarit olivat jo kuolleet, niin hänen miehensä ilmoitti äidille päättäneensä olevan myös meidän pappa. Ja siitä asti meidän elämässä on ollut tärkeät aikuiset Anja-mummo ja Suikki-pappa, jotka jakoivat meidän päivittäistä arkea ja joilla on ollut suuri vaikutus meidän elämään.



Me, lapsenlapset ja mummo 1981
 
Voinettekin arvata että itse en näe mitään pahaa siinä että lapset ovat hoidossa ja vanhemmat töissä, siinä kaikki saavat tärkeitä ihmiskontakteja elämäänsä ja oppivat elämästä uusia asioita. Ja itse tosiaan olen ollut "hemmoteltu" perpäivähoidon suhteen; saimme osaksemme jotain ihan parasta.

Anja-mummo teki meidän lasten kanssa vaikka mitä. Leikittiin, ulkoiltiin, laulettiin, opittiin luonnosta, satuiltiin JA askarreltiin. Anja-mummolta olen varmasti oppinut innon askartelemiseen ja käsillä tekemiseen. Muistan istuneeni innostuneena ja tärkeänä mummun viekussa askartelupöydän ääressä tekemässä tonttutaulua, missä tummansiniselle kartongille liimattiin alas pumpulia lumeksi ja tähtiä ylös taivaalle, joululahjapaperista leikattiin tonttuja seikkailemaan hangille ja tehtiin vaikka mitä yksityiskohtia. Ja en voinut olla kovin suuren suuri, ehkäpä kolmen vanha. Mummolla oli käsityöhuone, minkä sohvalla me siskon kanssa monesti istuttiin iso helmikulho välissämme ja tehtiin hienoja koruja äitiä odotellessa, ja mummun tehdessä upeita käsitöitä, kansallispukuja, seinävaatteita, kaikkea. Mummolla on niin käsittämättömän hieno mielikuvitus, että mummo pystyi tekemään ihan mitä vaan. Ja sen minäkin opin.

 Juhlivat prinsessat 1980

Anja-mummo opetti meille paljon elämästä, uimaan mennessä tiedettiin että hukkua ei saa, muuten saadaan selkäämme. Ja kappas, kukaan ei koskaan hukkunut. Mummo järjesti aina koko kaupungin perhepäivähoidon kakaroille laskiaisriehoja ja naamiaiskutsuja ja vaikkasta mitä, ja ne oli aina hauskoja juhlia, niin kuin juhlien kuuluukin olla. Ja koska me ei neljän vanhoina enää siskon kanssa nukuttu päikkäreitä niin kuin muut lapset, niin me saimme hiipiä hiljaa pois makkarista sitten kun mummokin lähti nukuttamasta, ja keitettiin ihkaoikeat salakahvit; me saimme siskon kanssa 1/4 kahvikupilliset kahvia ja loput maitoa, ja oltiin niiiiiiiiiin tohkeissamme. Ja koska ne oli salakahvit, niin pappa kun tuli töistä niin piti aina sanoa että et kyllä tiiäkään mitä salaista ollaan tehty, ei ainakaan juotu salakahveita.... :)

Joten olenpas kuulkaas ihan valtavan onnellinen että perhepäivähoito toi kohdallamme jotain niin ihanaa, luovaa, kekseliästä, tärkeää ja ikuista kuin Anja-mummon. Hänen ansioksi haluan laskea sen että olen innokas ja kekseliäs miettimään kaikkia hauskoja käsillätekemisen ideoita. Joten Kiitos

 
Anja-mummo teki meille lumilohikäärmeen 1984

8 kommenttia:

  1. Mummo on mummo! Ja tuon lohikaarmeen muistankin...oli se vaan hieno. Upea teksti - laitoitko linkin mummolle myos? Sinikka

    VastaaPoista
  2. Voi että, nyt kyllä liikutuin ihan kauheasti, miten ihanasti kirjoititkaan! Sinulla on ollut todella onni, kun olet saanut viettää niin mahtavan lapsuuden.

    Jos on itsellä omia lapsia, ei voi välttyä miettimästä jatkuvasti, mikä on lapselle parasta. Ja kaiken lisäksi koko ajan saa lukea lehtien palstoilta, että teet niin tai näin, niin aina olet huono äiti ja valinnut väärin. Meillä on Isoveli edelleen lyhempää viikkoa päiväkodissa vaikka itse olen kotona(olen kauhea sosiaalipummi, kun vien jonkun toisen paikan), mutta kun hänen kaikki kaverit on siellä ja hän viihtyy siellä. Jos ollaan arkena kotona, ei lähipuistoista löydy yhtään hänen ikäistään leikkikaveriksi ja sekös itkettää. Eli siksi päiväkoti, mutta arvaa vaan saako sitä perustella aina ja kaikille.

    VastaaPoista
  3. Saan ylpeänä esittää, että tuo Anja-mummo on minun Äitini, ja valioluokkaa siinäkin ryhmässä. Vanhempi tytär Mirja

    VastaaPoista
  4. Mirka, minä olen aivan varma että olet isoveljen ja pikkuveljen elämän nainen, ja osaat tehdä heille oikeat ratkaisut. Itselleni ei ole vielä lapsia siunaantunut, joten olen tietenkin kaikista huonoin asiantuntija niiden lehtipalstakirjoittelijoiden mielestä, mutta minä vannon päivähoidon nimeen. Minusta lapsillakin on oikeus monipuoliseen tekemiseen, ystäviin, ryhmässä toimimiseen, yhteisten sääntöjen ja normien oppimiseen, luovuuteen, ja myös niihin uusiin aikuisiin joita he ympärilleen saavat päivähoidon kautta. Se ei ole minusta mitenkään vanhemmilta ja perheeltä pois, vaan tuo hauskoja juttuja päivällispöytään ja ihkaoikeasti elinikäisi muistoja.

    Minulla meinasi tippa tulla linssiin kun kerroin teille Anja-mummosta ja aloin itse muistella niitä kaikkia ihania asioita, mm. Mummon ja papan mökkiä missä saimme vierailla aina kesäisin ja kerran talvella oltiin pilkilläkin, ja kummasti oli kala tarttunut pilkkiin meidän päiväunien aikana, tosin pappa jotenkin peitteli sen kuolleen sintin valmiiksi perattua mahaa.. Mutta ne on kaikki rakkaita muistoja, ja liikutuin niin kovasti kun Sinikka ja Mirja olivatkin tänne kommentoineet. Heitäkään en tuntisi ilman Anja-mummoa :)

    Elämästä jää pysyvät jäljet ihmiseen

    VastaaPoista
  5. Olipa kiva lukea lapsuusajan muistoistasi, hymy nousi huulilleni:)

    VastaaPoista
  6. Kivan tarinan kommenttini herätti, kiitos siitä! Itselläni on myös paremmat kokemukset perhepäivähoidosta kuin tarhasta. Olen ollut molemmissa. Tarhassa varmasti on tasalaatuista, koulutettuja hoitajia, joilla on ajantasaista pedagogista tietoa. Perhehoidossa on vähän tuurista kiinni, millaiseen osuu. Meillä on selvästi ollut hyvä tuuri. Toisaalta tarhassa hoitajilla ei välttämättä ole omia lapsia, perhehoidossa taas tod.näk. on. Joten se antaa omaa tuntumaa. Hmm, enpä ollut tätä asiaa aiemmin miettinyt, itselle se tulee eteen jossain vaiheessa.
    Itse haluaisin ainakin äitinä olla tuollainen Anja-mummo. Aina ei tietysti paukut riitä tuollaiseen. Siksi ulkopuolinen voi tarjota paremmat virikkeet.
    Hymyilyttää täälläkin!
    T:Sofia

    VastaaPoista
  7. Ihan vedet silmissä luin tekstiäsi...miten ihania muistoja!! Ja miten paljon se kaikki onkaan vaikuttanut elämääsi!!
    Mainioita juttuja; hukkua ei saa jne...sait hymyn huulille, nassu olikin erittäin väärinpäin.. :( Kiitos!

    VastaaPoista
  8. ihana kirjoitus, tippa linssissä luin. Sattuu tuo anja-mummo olemaan minun mummuni sisko (omaa mummuani en tosin koskaan ehtinyt tavata) ja vähän niinkuin anjan jalanjälkiä seuraten olen myös itse toiminut nyt 1½v perhepäivähoitajana ja paikkakuntakin sama =) Riina

    VastaaPoista

Kiitos ruusuista, risuista ja männynkävyistä; kiva kun Sinä kävit kommentoimassa :)