lauantai 16. tammikuuta 2010

Kun hätä on suuri, on apu lähellä.


 
Naapurin naiset viettämässä iltapäivän siestaa, jutellen ja letittäen.

Tasan  seitsemän vuotta sitten yleisin lauseeni oli "muito acalorado" ja paljon hymyä päälle. Se taisi muutenkin olla ensimmäisiä lauseita mitä opin portugaliksi. Ja vaikka juurikaan ei kieltä osattu, niin kummasti pärjättiin kolme kuukautta kuumimmassa Afrikassa, Mosambikin pääkaupungissa Maputossa. Tammikuun alkupäivinä Suomessa oli silloin pakkasta -20C, ja Maputossa kuumimmillaan +52C varjossa. Kuumuus meinasi viedä kaikki voimat ja vettä ei pystynyt kantamaan niin paljoa mukana kun keho olisi vaatinut. Loput voimat vei uusi kulttuuri, uusi kieli, uudet hajut ja maut, uusi elämäntapa, uusi aikakäsitys ja uusi harjoittelu paikka Maputon keskussairaalassa, vastasyntyneiden teholla. Jälkeenpäin aateltuna, me oltiin aikasta reippaita likkoja kun sinne lähettiin opettelemaan elämää :)

Siitä kaikesta on tosiaan jo seitsemän vuotta. Mutta ajatukset palasivat mieleeni päivämäärän myötä ja nähdessäni uutiskuvia Haitista ja siellä hyökyaallon tavoin vyöryvästä kaaoksenomaisesta katastrofista. 20euroa ei ole iso raha meille kun rynnimme alennusmyynteihin, ostamme askartelutavaroita tai nautimme iltaa ulkona. Mutta mitäpä jos jättäisi yhdet alennusmyynnit väliin, ei ostaisikaan ihan niin monta tarraa ja leimaa askartelukapasta, tai viettäisikin ravintolaillan kotosalla, ja lahjottaisi ne rahat katastrofin uhrien hyväksi?
Minä päätin tehdä niin, lahjoita sinäkin Punaisen Ristin katastrofirahastoon kaikkein heikoimpien auttamiseksi. Kun hätä on suuri, on apu lähellä, muutaman klikkaamisen päässä.

Suomessa syntynyt kaksonen ja pienet Mosambikissa syntyneet kaksospojat 19.01.2003. 
Kaikki kolme niin kovin nuoria :)


4 kommenttia:

  1. Ensin ajattelin laittaa 20 euroa. Sitten pohdin, että mikäs raha se minulle tosiaan on, kun kerran askarteluun esimerkiksi uppoaa jatkuvasti omaisuuksia. Sitten tuplasin neljään kymppiin, ja sitten taas tuplasin jne. jne. Toivottavasti apu menee perille.

    Mikä olisi meille se kipukynnys, minkä yli ei enää raaskisi lahjoittaa? Olisiko se sellainen summa, joka alkaisi jotenkin tuntua omassa elintasossa? Aika surullista, jollei olisi valmis tinkimään yhtään omastaan toisten hyväksi. Haastankin itse kaikki jättämään edes ne irtokarkit, siiderit, patongit ja sinihomejuustot ostamatta tammikuussa ja laittamaan ne rahat niitä enemmän tarvitseville.

    VastaaPoista
  2. Voi kun mahdollisimman moni antaisi edes sen 20e, niin pienistä puroista syntyisi isoja jokia! En tiedä missä kullakin menee kipukynnys, mutta tervettä kyllä miettiä että kuinkas pieni se napa taas onkaan minkä ympärillä maailmani pyörii. Itse annoin vähän enemmän, mutta tärkeintä kait kuitenkin se että annetaan :)

    Tiedän Punaisen Ristin katastrofiavun menevän perille ja mielenkiinnolla seuraan kuinka ison sairaalan he saavat sinne lähetettyä. Lääkinnällisen avun, telttojen, huopien ja vedenpuhdistamojen uskon olevan sitä parasta mahdollista apua mitä Haitissa juuri nyt tarvitaan ja tarjotaan. Amerikkalaiset sotilaskoneet olisivat kai voineet laskeutua jollekin muullekin lentokentälle....

    VastaaPoista
  3. Moikka, minäkin uskalsin tekstisi ja linkkisi perusteella lahjoittaa rahaa. Aina miettii, meneekö raha perille.
    Aivan ihana tuo kuva! Vähän laittoi liikuttamaan, kun meillekin tulee vauva...vappupallo. Tätä en vielä fb:ssä kirjoittele, mutta tänne jo uskalsin, hih. Nuo lapsille tekemäsi taulut varsinkin koskettivat ja Anna Puun Mestariteos. Ajattelinkin jo soittaa sen ristiäisissä (joihin siis vielä paljon aikaa..).

    Terkuin Sohvi

    VastaaPoista
  4. Koskettava ja asiallinen kirjotus (ajatella, että voi olla molempia samaan aikaan!)

    Te olette aina reippaita plikkoja!

    Mäkin sain taas yhden uuden blogin luettavaks!

    VastaaPoista

Kiitos ruusuista, risuista ja männynkävyistä; kiva kun Sinä kävit kommentoimassa :)